Joskus tuntuu siltä, että psykiatrien ja valmennuspäälliköiden ajatusmaailmat ovat kovin kaukana toisistaan. Ei ihme että vanhempi on hämillään. Varmaan paras keino onkin se: Kuuntele lasta.
maanantaina, elokuuta 23, 2010
Enemmän leikkiä, vähemmän harrastuksia?
Syksyn harrastusrumbat ovat alkamassa. Kalenterit on täynnä ja aikoja sovitellaan. Monelle vanhemmalle niin tuttua. Monella varmaan jostkus tekisi mieli lopettaa vaan kaikki... Tärkeintä on kuitenkin kuunnella lasta ja havainnoida merkkejä, kuten lastenpsykiatrian erikoislääkäri tässä jutussa toteaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Tuli mieleen, että myös harrastus itsessään on sosiaalinen signaali, jota kannattaa "kuunnella". Harrastamalla lapsi itse, vanhemmat, ja valmennuspäällikkökin pyrkivät nostamaan omaa statustaan omassa sosiaalisessa piirissään. Ero roolien välillä on vain siinä kenelle halutaan signaloida ja minkälaisella viestillä saa arvostusta.
Pieni lapsi esimerkiksi nauttii harrastuksesta juuri niin kauan kun kokee saavansa sitä kautta huomiota ja arvostusta vanhemmiltaan ja myöhemmin kavereiltaan. Jos arvostusta ei tule, niin harrastus jää. Samoin käy usein kun lapsen sosiaalinen piiri teini-iässä muuttuu. Lapsen vanhempi taas kerää bonuksia kasvattajana, kun kertoo omalla lapsella olevan tavoittelemassaan sosiaaliluokassa korkealle arvostettu harrastus ja että menestystäkin on tullut. Valmennuspäällikkö puolestaan nousee seuran arvoasteikolla, kun voi kertoa että joukkue on voittanut jonkin suuren turnauksen. — Lastenpsykiatri taas voi hankkia kollegoiden arvostusta tieteellisillä julkaisuilla tai TV-esiintymisillä.
Statuksen hakeminen on meille pääosin alitajuntaista ja johtuu kehityshistoriastamme: sosiaalinen status on aiemmin korreloinut vahvasti jälkeläisten määrän kanssa. Eikä kukaan sitä paitsi edes myöntäisi että toimisi harrastuksissa itsekkäistä syistä — pois se meistä — itsekkyyden myöntäminenhän antaisi negatiivisen sosiaalisen signaalin! Toisaalta juuri harrastuksissa, kilpailun ja pelin varjolla, on mahdollista signaloida omaa kyvykkyyttä itsekkäästi ilman negatiivista vastareaktiota. — Tämähän siis on käsittääkseni koko harrastus-toiminnan funktiokin(?)
Tämä signalointi-peli on jatkuvasti käynnissä nuoren elämän muillakin osa-alueilla. Koulujärjestelmäkään ei ole kouluaineiden oppimista varten. Ei tietenkään. Ensimmäisessä työpaikassa tarvitaan erittäin vähän koulun penkillä opittua tietoa. Hyvällä koulutodistuksella nuori kuitenkin signaloi potentiaalisille työnantajille että on sisäistänyt koulu- ja työelämässä esiintyvän sosiaalisen hierarkian esimies-alais-suhteineen ja kykenee työskentelemään tuloksellisesti ja pitkäjänteisesti toisten ohjauksessa. Status työmarkkinoilla taas korreloi tilastollisesti lapsen myöhemmän hyvinvoinnin kanssa. Vanhempien ja koulutusjärjestelmän haaste onkin, että monen nuoren ystäväpiirissä harrastuksella ansaitsee paremmin ryhmän sisäisiä "pisteitä" kuin hyvillä arvosanoilla. Tässä tarvitaan aikuisen ohjausta.
Lasta pitää kuunnella, mutta vanhemman on tulkittava signaalit osana elämän suurempaa pelikirjaa jota lapsi on vasta opettelemassa.
Lähetä kommentti