Parhaillaan käynnissä olevat jääkiekon MM-kisat on tuonut keskusteluun eri lajien väliset jännitteet, jotka ilmenevät mediassa monessa muodossa. Erityisesti jalkapallofanit ovat innostuneet näistä kendojanari-nimityksistä. Termihän on halventavaa slangia joka tarkoittaa innokasta jääkiekkoilijaa tai lajin ihailijaa. Kendo-nimitys viittaa japanilaiseen keppitaistelulajiin.
Ylen toimittaja kirjoitti aiheesta viime vuoden lopulla, kun muistissa oli kaukaloiden syksyiset kahinat. Tässä Jari Korkin bloggauksessa katsellaan asiaa vain yhdestä näkökulmasta. Oma laji on valittu ja muille voidaan nauraa. Tämähän on melko yleinen suhtautumistapa, jonka aikaansaamiseen ei tarvita yksinkertaista kendojanaria. Fiksu toimittajakin siihen kykenee.
Valmentajien ja aktiivien urheilijoiden käyttäytyminen poikkeaa puhtaasta fanituksesta. Urheilun kirjon suhteen ollaan ymmärtäväisiä. Monet oman lajinsa huiput ovat harrastaneet nuorempana useampia lajeja, joten ymmärrys erilaisuutta ja poikkeavia mielipiteitä kohtaan on suuri. On nähty asioita eri puolilta ja opittu toimimaan monenlaisissa urheiluympäristöissä.
Omakohtaisesti olen valmentanut, harrastanut ja seurannut sekä jalkapalloa, että jääkiekkoa ja suhtautumiseni molempiin lajeihin on täysin balanssissa. Voin heittäytyä lajista toiseen, nähdä niiden hienot piirteet linnoittautumatta kummankaan barrikaadin taakse.
Meitä positiivisen viestin viejiä on kyllä muitakin ja yhdistävänä tekijänä kendojanari-tyyppisen lähestymistavan välttäminen urheilusta puhuttaessa. Jokaisella lajilla on ne mustat lehtensä historiassa, eikä se johdu lajista, vaan siitä, että harrastaja on ihminen. Lajikunnan musta lammas on kautta vuosituhansien jättänyt jälkeensä tuhoa ja kauhua - olipa sitten kyseessä urheilu- tai taistelukenttä.
Ihminen on luonnostaan kendojanari.
