Maajoukkueen kujanjuoksu

Suomen jalkapallomaajoukkueen pelit kulkevat alavireisesti käynnissä olevissa EM-karsinnoissa. Tappiota tulee toisensa perään ja lehdistössä syitä ruotivat toimittajat, entiset valmentajat ja pelaajat. Jotain on siis pielessä, mutta mitä?

Yhden mielestä pelaajien taso ei riitä, toinen katsoo pelitavan olevan toimimaton. Entinen huippupelaaja haki syitä juniorivalmennuksen tasosta ja päätti ryöppynsä siihen, miten valmentajina toimivista isistä pitäisi päästä eroon ja saada ammattivalmentajia tilalle.

Luultavasti yhtä syytä ei ole, vaan kaikki nämä asiat ovat omalta osaltaan vaikuttamassa taustalla. Nykyisen maajoukkueen pelaajissa on varmasti toivomisen varaa ja pelitaktiikastakin voi olla monta mieltä.

Missään en ole kuitenkaan nähnyt tai kuullut kenenkään puhuvan otteluun valmistautumisesta. Koska samat virheet tulevat peli toisensa jälkeen, olisiko valmistautumisessa jotain parantamista? 90 prosentin keskittymistä seuraa 50 prosentin suoritus.

Junioripuolella on varmasti paljon tehtävää. Mitä aikaisemmassa vaiheessa nuoret pelaajat saadaan ammattivalmentajien alaisuuteen, voidaan odottaa jonkinlaista tasonnousua. Ehkä tähän päästään vaihe kerrallaan. Ongelman ydin on raha. Valmentajia kyllä löytyy, mutta kuka maksaa illallisen?

On kohtuutonta syyttää ongelmasta isävalmentajia. Jos näitä vapaa-aikansa korvauksetta uhraavia toimijoita ei kentillä näkyisi, ei meillä olisi nuorille tarjota minkäänlaista jalkapallotoimintaa. Joukkueet jäisivät perustamatta ja harrastajat siirtyisivät muiden lajien pariin.

Yksi oleellinen asiassa on Suomessa vallitsevat olosuhteet. Kuvassa näkyviä jalkapallohalleja pitäisi saada roppakaupalla enemmän nuorten pelaajien ulottuville. Halleja on, mutta vuoroja ei riitä kaikille. Jossain kaupungeissa hallit ovat myös tärkeimpään tarveaikaan messukäytössä. Jalkapalloa opitaan pelaamalla jalkapalloa ja pelaamalla oikealla alustalla.

Suopotkupallossa Suomella on maailmanmestaruuksia. Siihen puuhaan täällä onkin loistavat olosuhteet. Satsataanko jatkossa tähän lajiin?

TaPa B maalikooste

Koko joukko maaleja junnujen peleistä. Koosteen lopussa on maalivahdin yksilösuoritus, joka kannattaa katsoa. Maalivahdille kaksi maalia samassa pelissä on jo kohtalainen suoritus. Näkyy se toinenkin maali tässä videossa.

Urheiluäänien maailmassa

View image | gettyimages.com

Kävin kuluneella viikolla pelaamassa salibandyä Areenan kentällä. Väliverhon tapana oli alkamassa naisten sarjapeli ja lämmittelyn aikana siellä soitettiin kovaäänistä musiikkia. Kattokaiuttimet olivat myös oman pelikenttämme yläpuolella, joten pääsimme nauttimaan Haloo Helsinki- ja muiden suosittujen bändien tuotoksista.

Ensimmäinen jakso pelattiin hiljaisuudessa ja toinen musiikin lomassa. Pelin luonteeseen musiikin mukaan tulolla oli melko suuri vaikutus. Äänimassa peitti kentällä mm. pelaajien huudot toisilleen, pallon pomppimisen äänet muovisissa laidoissa ja parketilla, sekä takaa tulevan vastustajan juoksuäänet.

Pelin aikana tuli havainnoitua selkeästi se, miten äänimailma vaikuttaa pelaamiseen. Pelaaja käyttää vahvasti kuuloaistiaan havainnoiden pallon ja vastustajan liikettä kentällä, tehden ratkaisuja käyttäen tätä ääni-informaatiota hyödyksi.

Äänimaisema on yksi tärkeä osa monella tapaa urheilutapahtumissa. Tarkemmin asiaan voi tutustua Liikunta & Tiede -artikkelissa. Tunnelmaa voidaan siis luoda, tai latistaa - tilanteen ja osaamisen mukaan - joko tahattomasti tai tarkoituksella. Musiikki, kannustushuudot ja -laulut, kuulutukset ja pelien äänet ovat osa esitystä ja viihdettä, jota kilpaurheilu parhaimmillaan on.

Asioissa on tietysti myös toinen puolensa. Joskus tuntuu, että ulkopuolelta tuleva äänimaisema sotkee pelissä kentän omat äänet, pelin vivahteet, värähtelyt ja tunnelman.

Koska pelaaja tarvitsee kentän äänet voidakseen pelata parhaalla mahdollisella tavalla, olisiko katsojankin etu jos pelin äänet voisi aistia parhaalla mahdollisella tavalla?

Molempi parempi, kuuluu sanonta. Kaikesta huolimatta äänellä on suuri merkitys joukkuepelissä ja se vaikuttaa kaikkiin - niin kentällä kuin katsomossakin olijoilla.

Make some noise.

Futsal - vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Tämä ottelu pelattiin Ikaalisten liikuntahallissa tammikuussa 2015. TaPa B jatkaa talven futsal-kauttaan. Tässä ottelussa päästiin tekemään maaleja ihan urakalla. Kaikkia maaleja ei saatu talteen. En ehtinyt alussa virittää kameroita kuntoon kun Lehtisen Juho iski hattutempun aikaa 1:28 mennessä. Suoritus sekin.

Unelmia vai ei?

Tuttava kävi jälkikasvunsa kanssa Ruotsissa maalivahtileirillä. Lähetti viestiä siitä, miltä paikallinen jääkiekon valmennustouhu näyttää verrattuna Suomen vastaavaan.

Havaittava ero hänen mielestään oli ainakin se, että ruotsalaisilla on tapa kannustaa junioreita paremmin pyrkimään kohti unelmiaan. Siitäkin huolimatta, että totuus on karu. Vain alle promille ikäluokasta pääsee pelaamaan ylemmille liigatasoille.

Omien havaintojen mukaan edellinen voi hyvin pitää paikkaansa. Kokemusta ei ole naapurimaan valmentajakulttuurista, mutta Suomessa tuntuu olevan ainakin se käsitys, että harrastusta ei kannata jatkaa, jos taidot eivät aivan huippuryhmiin riitäkään.

Tämä ajatusmalli on myös monilla jääkiekkojuniorien vanhemmilla. Ei nähdä lajia harrastuksena, vaan tähtiuran alkuna. Ymmärrettävästi harrastusten kustannukset ovat pilvissä, mutta kannattaako hokkarit lyödä naulaan jos ei heti mahdu ykkösjoukkueen ykköskenttään? Toisaalta taas - saatetaan lähteä vaihtamaan seuraa heti, jos valinnat ei osu kohdalleen. Tämä kielii taas siitä, että menestystä haetaan vaikka väkisin.

Ikävä kyllä Suomessa junnuvalmennus menee myös joukkuemenestys edellä ja siinä tahtovat jäädä yksilöt jalkoihin. Harrastaminen ja osallistuminen pitäisi olla itseisarvo sinällään. Tulevaisuuden huiput kasvavat pelimiehiksi ihan järjestelmän mukana.

Pelaajan kohdalla tärkein on oma halu ja motivaatio. Sen jälkeen kaikki muu tulee itsestään. Pitää myös tunnistaa onko pelaajalla niitä omia unelmia - vai ovatko ne vanhempien unelmia? Vääristä lähtökohdista kasvavien odotusten ruokkiminen ei välttämättä tuo hyvää tulosta.

Valmentajien ja vanhempien suhde on ollut loppuvuodesta keskustelun aiheena lehdistössä. Valmentajat eivät saa työrauhaa ja moni harkitsee lopettamista. Pitänee muistaa, että suurin osa - ellei lähes kaikki - nuorempien juniorien valmentajista on täysin ilman korvausta työtä tekeviä - ja moni pelaavien poikien isejä.

Tältä pohjalta ymmärtää, että huonossa ilmapiirissä on ikävä tehdä vapaaehtoistyötä, jonka motivoiva tekijä on oma innostus - ei rahallinen korvaus tai pakko tehdä sitä elannon eteen. Toisaalta osa isä-valmentajista on mukana ainoastaan nostamassa lahjatonta poikaansa esille ja pitämässä tätä peleissä ykköskentässä. Tämä tilanne ei ainakaan paranna valmentajien ja vanhempien välejä.

On joukkueita, joissa valmentajien suhde vanhempiin menee suoraan peliketjujen mukaan. Ykkös- ja kakkosketjun pelaajien vanhempien kanssa tullaan toimeen. Kolmos-, nelos- ja erityisesti vilttiketjun vanhempien kanssa ei tulla toimeen. :-)

Eihän tilanne kuitenkaan kovin hyvältä näytä jos lehdissä kirjoitellaan ongelmista. Nykypäivänä vanhemmat ovat entistä enemmän mukana seuraamassa harjoituksia, pelejä ja tapahtumia. Suoraan sanoen ovat mukana aivan liikaa.

KKK eli kuljeta, kannusta, kustanna - vanha sanonta kertoo oleellisen. Tänä päivänä se on Kultaa, Kunniaa ja Kaikkimullehetinyt...? Pientä "etäisyyttä" voisi ottaa, kuten Raimo Helminen lehtijutussa mainitsee.

NHL-unelmista takaisin harrastamiseen iloon. Kiekkotähtiä ei tehdä, ne syntyvät kyllä ihan itsestään.