Käytävällä tungeksii lapsia, nuoria ja aikuisia, joiden asujen pääväri on punainen. Pöydällä, sisäänkäynnin edessä on tarjolla mehua ja jotain purtavaa - josta en ole tehnyt tarkempaa tutkimusta, sillä mielenkiintoni on joukkueen viimeisen "vesan" etsimisessä väkijoukon keskeltä. Siirryyn sivummalle ja soitan puhelun selvittääkseni myöhästyneen kohtaloa. En saa vastausta puheluuni. Tilaisuus on alkamassa, joten on pakko siirtyä salin puolelle.
Vähitellen auditorio alkaa täyttyä ja valkokankaalle ilmestyy jotain "tervetuloruudun" tapaista, jonka nainen sinne loihtii esitettäväksi pöydällä olevalta kannettavaltaan. Istun kolmannen rivin päätyistuimelle. Joukkue valitsi tämän rivin. Joona olisi halunnut ensimmäiseen riviin, mutta en antanut lupaa, sillä eturivit on tilaisuuksissa yleensä varattu puhujille, tai muille arvovieraille. Eturivi jäi kuitenkin nyt tyhjäksi. Suomalainen täyttää salin aina takarivistä alkaen.
Havaitsen hukkuneen lampaan ja ohjaan tämän muiden joukkoon - tosin vain toiselle riville valokuvaajanaisen viereen. ("vain" toiselle riville... kuten aikaisemmin totesin: suomalainen täyttää salina takarivistä käsin, eli takarivi on tärkein ja se etummainen vähäpätöisin.) Lopulta ensimmäisellekin riville löytää tiensä muutama poika. Tilaisuus on vihdoin alkamassa.
Puhe. Kaikki alkaa puheella. Niin tässäkin tapauksessa, ja koppiin astelee puheenjohtaja - kuinkas muutenkaan. Seuralla menee hyvin. Lajilla menee hyvin. Puhuja vaihtuu ja mielenkiintoni terästyy kun on puhe uudesta jalkapallohallista, joka on nousemassa Hervannan tekonurmen päälle. Olosuhteiden paranemisesta lajin parissa on aina mukava kuulla, ja onhan se hienoa jos kaikki tapahtuu seurojen yhteistyönä.
Tilaisuus jatkuu ja pojat haukottelevat. Työnnän palautettujen pelipaitojen kassin penkin alle ja yritän etsiä takilleni paremman lepoasennon. Jätän sen kuitenkin lopulta taas polvelleni. Huomioni kiinnittyy lavalla olevalle pöydälle sijoitettuihin palkintoihin. Melkoisesti pyttyjä. Yritän arvioida niiden jakamiseen menevää aikaa. Ei pelkästään jakaminen, vaan lavalle kävely, palkinnon vastaanotto, aplodit ja poistuminen. Luvassa on pitkä tuokio seuran hyvyyttä.
Olemme joukkueen kanssa paikalla vastaanottamassa kesän sarjan voitosta kultaiset mitalit. Näitä hetkiä ei pojille kovin usein tule. Tämän eteen ehkä kannattaa tunti haukotella. Yritän tätä uskoa valaa myös poikiin.
Palkintosadetta... kunniaa... voittoja. B2-nuorten SM-hopea on ilmeisesti tämän tilaisuuden palkittavista saavutuksista suurimpia. Lisää palkittavia vyöryy lavalle. Joukossa on paljon tuttuja poikia, joista muutamia olen valmentanut myös itse. Tuttuja valmentajia, hyviä ja erittäin hyviä. Palkittujen pitää olla hyviä. Ei sitä muuten palkituksi pääsisikään (huomaan lainaavani ajatuksissani ylikomisario Rautakalliota).
Tilaisuus jatkuu ja pojat haukottelevat yhä syvemmin ja pidempään. Pistän sanan kiertämään, että kun joukkueen mitalien jaon hetki tulee, kaikki tulevat jonon päästä käytävälle ja siitä lavalle. Sana kulkee eteenpäin tasan kaksi penkkiä. Ajattelen, että kaipa osaavat ilman ohjettakin lavalle kömpiä.
Tulee futisklubin palkintojen jaon hetki. Kuuluttaja latelee palkittujen nimiä ja tunnistan omani. Vuoden valmentaja? Lavalle harppoessani ajattelen, olisiko pitänyt pukeutua punaiseen, ja edustaa siis lavalla seuran väreissä. Turha jossitella siinä vaiheessa jo kun loikkii lavalle kiertopalkintoa hakemaan. Tätä olisi pitänyt miettiä jo aamulla sängystä noustessa. Yllätys on aina yllätys.
Kaupunginosamme on myös paras ja pysti on "iso kuin Fifan pokaali", suhauttaa vieressäni lavassa seisova mies. En tunne häntä, mutta hyvä on mies - palkinto kun näyttää olevan kourassa. Kaukajärven yhteyshenkilö tulee noutamaan mahtipyttyä ja lopulta palkittavien rivi on koossa lavalla. Aplodit ja pois.
Muiden poistuessa jään vielä lavalle. On joukkueen vuoro saaada palkintonsa. Kaukajärven joukkue kutsutaan seuraavaksi, mutta kukaan ei tunnu heti ymmärtävän lähteä liikkeelle. Tätä minä pelkäsin. Lopulta jono lähtee purkautumaan kohti lavaa.
Joukkue saa kultaiset mitalinsa. Katselen vierestä kun yksi kerrallaan solahtaa kaulaan. Pieni hetki, mutta toivottavasti se jää poikien mieleen. Ovat sen ansainneet, jokainen pelimies ihan taatusti. Lopuksi koko ryhmä vielä joukkuekuvaan ja homma on ohi. Poistutaan joukkueen kanssa omille paikoille.
Viimeiset palkinnon saavat omistajansa. Kutsuvat vielä kerran lavalle hakemaan ansiomerkin. Menen vanhalla rutiinilla. Palaan takaisin tutulle istuimelle penkin päähän. On loppupuheiden aika. Kiitokset ja taputukset niille. Tekijät ovat ne ansainneet.
Nainen siirtyy uudelleen tietokoneen taakse taikomaan "tervemenoaruudun" kankaalle ja tilaisuuden päätös on koittanut. Pojat soljuvat hiljalleen penkeiltään käytävälle ja suuntaavat kotimatkalle. Sali tyhjenee ja siirryn viimeisten mukana ovista ulos "punaisen" joukon keskellä.
Yhden kauden päättäjäiset.
