Päivän urheilut kiertyivät tänään vain omaan salibandysessioon kun poika ei halunnut vieläkään lähteä luisteluharjoituksiin. Ei edes suostuttelemalla. Pakollahan ei mennä koskaan mihinkään. Kaikki lähtee omasta halusta.
Yksi epämieluisa tapahtuma voi lyödä "lukon" harrastukseen. Tämän takia aikuisten pitäisi suhtautua tapahtumien järjestämiseen niin, että mahdollisuus näihin minimoidaan. Aina sattuu ja tapahtuu, mutta jos näin pääsee käymään, niin sitten onkin menty jo monen seulan läpi.
Oman salibandyharrastuksen sisäänajovaihe on tehty ja homma kulkee nyt kitkatta. Edellisen päivän punttiharjoitukset tuntuivat vielä jaloissa, mutta loppuun asti vauhtia silti riitti.
Laukausten tarkkuus vaan tuntuu olevan hukassa. Puinen "levyvahti" piti hyvin pintansa. Alanurkkiin oli helppo pistää, mutta jatkuvasti tulee haettua myös sitä ylänurkkaa - täydellistä laukausta, joka viuhahtaa aukosta sisään reunoja koskematta ja pingottaa verkon piukeaksi.
Kotona huomasin sykemittarin tallentaneen maksimit, joiden perusteella ikävuosia karisi roppakaupalla. Laskennallinen maksimisykehän saadaan, kun arvosta 220 vähennetään ikä. Pelin tiimellys tuotti nyt mittariin arvon 196. Olikohan se virhelukema, vai lähestyykö uusi teini-ikä vääjäämättä? Ei siltä kyllä tunnu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti