Tuttava kävi jälkikasvunsa kanssa Ruotsissa maalivahtileirillä. Lähetti viestiä siitä, miltä paikallinen jääkiekon valmennustouhu näyttää verrattuna Suomen vastaavaan.
Havaittava ero hänen mielestään oli ainakin se, että ruotsalaisilla on tapa kannustaa junioreita paremmin pyrkimään kohti unelmiaan. Siitäkin huolimatta, että totuus on karu. Vain alle promille ikäluokasta pääsee pelaamaan ylemmille liigatasoille.
Omien havaintojen mukaan edellinen voi hyvin pitää paikkaansa. Kokemusta ei ole naapurimaan valmentajakulttuurista, mutta Suomessa tuntuu olevan ainakin se käsitys, että harrastusta ei kannata jatkaa, jos taidot eivät aivan huippuryhmiin riitäkään.
Tämä ajatusmalli on myös monilla jääkiekkojuniorien vanhemmilla. Ei nähdä lajia harrastuksena, vaan tähtiuran alkuna. Ymmärrettävästi harrastusten kustannukset ovat pilvissä, mutta kannattaako hokkarit lyödä naulaan jos ei heti mahdu ykkösjoukkueen ykköskenttään? Toisaalta taas - saatetaan lähteä vaihtamaan seuraa heti, jos valinnat ei osu kohdalleen. Tämä kielii taas siitä, että menestystä haetaan vaikka väkisin.
Ikävä kyllä Suomessa junnuvalmennus menee myös joukkuemenestys edellä ja siinä tahtovat jäädä yksilöt jalkoihin. Harrastaminen ja osallistuminen pitäisi olla itseisarvo sinällään. Tulevaisuuden huiput kasvavat pelimiehiksi ihan järjestelmän mukana.
Pelaajan kohdalla tärkein on oma halu ja motivaatio. Sen jälkeen kaikki muu tulee itsestään. Pitää myös tunnistaa onko pelaajalla niitä omia unelmia - vai ovatko ne vanhempien unelmia? Vääristä lähtökohdista kasvavien odotusten ruokkiminen ei välttämättä tuo hyvää tulosta.
Valmentajien ja vanhempien suhde on ollut loppuvuodesta keskustelun aiheena lehdistössä. Valmentajat eivät saa työrauhaa ja moni harkitsee lopettamista. Pitänee muistaa, että suurin osa - ellei lähes kaikki - nuorempien juniorien valmentajista on täysin ilman korvausta työtä tekeviä - ja moni pelaavien poikien isejä.
Tältä pohjalta ymmärtää, että huonossa ilmapiirissä on ikävä tehdä vapaaehtoistyötä, jonka motivoiva tekijä on oma innostus - ei rahallinen korvaus tai pakko tehdä sitä elannon eteen. Toisaalta osa isä-valmentajista on mukana ainoastaan nostamassa lahjatonta poikaansa esille ja pitämässä tätä peleissä ykköskentässä. Tämä tilanne ei ainakaan paranna valmentajien ja vanhempien välejä.
On joukkueita, joissa valmentajien suhde vanhempiin menee suoraan peliketjujen mukaan. Ykkös- ja kakkosketjun pelaajien vanhempien kanssa tullaan toimeen. Kolmos-, nelos- ja erityisesti vilttiketjun vanhempien kanssa ei tulla toimeen. :-)
Eihän tilanne kuitenkaan kovin hyvältä näytä jos lehdissä kirjoitellaan ongelmista. Nykypäivänä vanhemmat ovat entistä enemmän mukana seuraamassa harjoituksia, pelejä ja tapahtumia. Suoraan sanoen ovat mukana aivan liikaa.
KKK eli kuljeta, kannusta, kustanna - vanha sanonta kertoo oleellisen. Tänä päivänä se on Kultaa, Kunniaa ja Kaikkimullehetinyt...? Pientä "etäisyyttä" voisi ottaa, kuten Raimo Helminen lehtijutussa mainitsee.
NHL-unelmista takaisin harrastamiseen iloon. Kiekkotähtiä ei tehdä, ne syntyvät kyllä ihan itsestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti