Blogin kirjoittaminen on kuin urheiluharrastus. Jos et ilmesty koneen ääreen - eli peliareenalle - mitään ei tapahdu. Tekstiä ei synny, hiki ei virtaa. Luova tauko on välillä paikallaan, ja sen jälkeen potkitaan uusin voimin. Sana solisee ja luistin kulkee, mutta jos jää odottamaan vain luovaa hetkeä - sitä saa odottaa pitkään.Kirjoittamista löytyy aiheesta kuin aiheesta, kunhan asioita osaa katsoa. Otetaan vaikkapa eilinen päivä. Kierros golfkentällä, sää mainio, tulos tasoituksen pintaan. Tavallista tavallisempi kierros, ei mitään kummallista. Vai oliko sittenkin?
Neljän ryhmässä pelasi kolme vasemmalta lyövää. Se on jo sangen harvinaista, kun vasureita on maailmassa vain noin 2 prosenttia pelaajista. Harvinaisuudet eivät tähän lopu. Neljännellä pelaajalla oli punalapainen draiveri, jossa oli musta patalogo. Ilmankos paidassakin oli samaa linjaa kun kyseessä oli patasydämien teejii.
Kettu vilahteli taas väylillä, mutta ei vienyt tällä kertaa palloja. Kuuden metrin putti kaarsi sisään seiskareiällä. Vaikka kierroksen jälkeen tuntui, että pelillisesti olisi mennyt heikosti, niin vain muutama lyönti vähemmän olisi parantanut tasoitusta. Tätä se on. Kynnys nousee ja potentiaalia on, mutta miten sen saa ulos?
Istuin siis koneen ääreen ja sain tähänkin juttuun kaivettua viitteitä kaukalosta - vaikka vihreillä kentillä liikuttiinkin. Maailman suorituspaikoilla on joskus vaikea saada tulosta - kuten välillä on vaikeaa tuottaa järkevää tekstiä muutamaa lausetta enempää - yleensä ei sitäkään. Totuus löytyy kuitenkin kaurapuurolautasen ääreltä. Mitään ei tapahdu jos ei lusikkaan tartu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti