Tänään maailmanmestarit juhlivat Tampereella 30 000 hengen edessä keskustorilla. Nyt mentiin ihan nollatoleranssilla, toisin kuin kisojen jälkeisenä päivänä. Mitä silloin oikein tapahtui ja miksi?Jotenkin harmillista, että voiton jälkeen ei puhuttu siitä jääkiekon MM-voitosta, vaan median ja ihmisten huomio kiinnittyi joukkueen käytökseen suurta voittoa seuraavana päivänä. Kuka kaatuili monellako veivillä, kuka hoiperteli satama-altaan reunalla tai mikä sitä nilkkaa nyt vaivasikaan? Moneenko palaseen Poika oikein lopulta saatiin pilkottua? MM-kultaa 16 vuoden tauon jälkeen ja lehdet on täynnä tätä tuubaa. Naurattaisi jos ei potuttaisi.
Ihmettelin miksi kansanjuhla piti järjestää heti kotimaahan saavuttaessa. Voiton jälkeen takki on usein tyhjä ja jotenkin väsyneen joukkueen olemuksesta paistoi "väkisin juhlimisen" maku? Pakko juhlia kun voitto tuli. Olisiko tilanteen voinut rauhoittaa, katsoa muutaman päivän ja astua sitten yleisön eteen hyvissä voimin ja levänneenä?
Voittojoukkue lähti jokaiseen peliin äärimmäisen hyvin valmistuneena, mutta nykypäivän armottoman Youtube-median eteen tultiin ilman mitään suunnitelmaa. Joukkue tekee sitä mitä saa tehdä ja sehän tekee. Johdolla kai pitäisi olla vastuu katsoa että velvollisuudet hoidetaan loppuun asti, mutta valitettavasti kenraalit veivasivat eturivissä.
Yleisissä keskusteluissa oli huvittavaa, miten löytyi paljon joukkueen käytöstä moralisoivia ja vielä enemmän näitä moralisteja moralisoivia - niitä samoja joiden mielikuvien ykköspahis - The Evil - on Kukka hattu täti. Tuo kaikkea kivaa vastustava persoona, jota ei kukaan ole varmaan koskaan tavannut. Samanlainen satuhahmo kuin Elli Eläkeläinen, joka esiintyy, ja jolle luvataan maat ja taivaat joka vaalikeskustelussa, mutta joka kuolee vaalien jälkeen herätäkseen jälleen henkiin neljän vuoden päästä koko köyhän kansan inkarnaationa.
Hienoa oli havaita, miten jääkiekkolegenda Ville Nieminen (Kukkahattutäti?) myös uskalsi hieman moittia joukkueen käytöstä - lähinnä kai johdon lipsumista tilanteessa - lehdistön kautta ja herätteli ajatuksia esikuvana olemisesta oman juniorivalmennuksen kautta. Ymmärrän hyvin nämä ajatukset ja samaistun niihin (näin ollen siis myös Kukkahattutäti?).
Suomen maajoukkue on koko kansan omaisuutta ja sen paitaa kantaessa pitää muistaa tehtävän vastuullisuus. Muuten käy sananmukaisesti ohraisesti ja nythän kävi. Kisoja seuraa koko kansa, myös ne jotka eivät oikeasti jääkiekosta välitä. Voittajat ovat koko kansan sankareita jotka nostetaan jalustalle. Kaikki tietävät että Leijonapaidan alta löytyy tavallinen Jonne Jokunen omine heikkouksineen, mutta haluamme kuitenkin nähdä nuhteettomia esikuvia. Nämä hegemoniset voittoepisodit eivät ole reaalielämää, vaan tunneaaltoja jotka ruokkivat ja yhdistävät Kansan itsetuntoa.
Urheilun perimmäinen ajatus on voittamista, sankaruutta ja esikuvia. Onko väärin vaatia kohtalonsa valinneita kantamaan viittansa loppuun asti? Vai pitäisikö naamiot riisua ja kaataa sankarit jalustoiltaan. Jääkö sen jälkeen enää mitään muuta kuin kamppailu ja voittaminen. Pitäisikö siitäkin luopua? Häämöttääkö kaukaisuudessa ystävyysotteluina pelattavat kisat joiden voittaja arvotaan. Miten käy arvojen?
(Kuvassa kisojen himmeän puolen symboli: Pilkottu Poika.)
(Lopuksi: jäi kiusaus tehdä erikseen analyysi Kukkahattutädistä - minkälainen persoona taustalta hahmottuisi... hmm? Ehkä kesän valoisina öinä...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti