Sunnuntain päätteeksi oli vielä oman "höntsytuokion" vuoro. Peli jäi tällä kertaa noin viiteen minuuttiin. Siinä vaiheessa tuli mailan lapaa luistimen alle, "spagaatti" ja sivureisi sanoi... poks! Kotiin. Saa nähdä koska pääsen seuraavan kerran jäälle.
Ymmärrän vielä jotenkin jos pelataan sarjaa, tai voitosta, mutta... Jos taas vanhenevat, parhaat kiekkopäivänsä nähneet "harrastelijapuuhastelijat" kerääntyvät yhteen, pelityylin pitäisi olla jotain muuta kuin tahallista toisen vahingoittamista.
Kuvaillakseni ajatuksiani Jari Tervon tyyliä mukaillen... tälle mustapaidalle voisi tarjoilla kiekkomailaa "hankalaan" paikkaan - mieluummin lapa edellä. Sehän sinne luistimenkin alle meni. Ajattelin kuitenkin olla ymmärtäväinen ja blogin luonteesta johtuen peilata kaiken alkuun. Lapsuuteen.
Se oli varmasti kovaa aikaa. Äiti ei välittänyt, isä sentään tarjosi jotain - "solmua" joka roikkuu käsivarren jatkeena. Käytössä oli vain pikkuveljen vanha pipo, johon voi turvautua - sekin kaksi numeroa liian pieni.
Lainapiposta huolimatta nuppi lähti sentään kasvuun, mutta pahin oli jo tapahtunut. Alkuun päässyt "rusinoituminen" teki tepposensa. Muut lapset tulisivat vanhempana käyttämään nuppiaan ajatteluun. Nyt kävi ikävämmin.
Pieni sisus ja paljon tyhjää tilaa. Onneksi ihmiskeho on mukautuvainen. Tyhjä tila täyttyi ja kaikki näytti taas olevan kunnossa. Tapahtui niin sanottu "urinoituminen", eli karbonyylidiamidin nousu. Lopputulos näytti vähän kuin olisi ollut kannullinen simaa - ja se yksi rusina.
Eikä siinä vielä kaikki. Vartuttuasi tulit huomaamaan yhden asian - tällä kertaa Lapinlahden Lintujen sanoin - Se ei käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti