Kevään viimeiselle salivuorolle ja tiukkaan koitokseen oli saapunut kahdeksan poikaa sekä kolme iskää. Katsomossakin oli muutama kannustaja. Pojat jaettiin kahteen kentälliseen. Kolmen iskän oli tyytyminen ajokoiran rooliin. Eli, juosta ilman taukoja pallon perässä ja yrittää olla kompastumatta roikkuvaan kieleensä.
Alku mentiin tasaisissa merkeissä päästä päähän. Hienoja syöttöjä, laukauksia ja torjuntoja nähtiin paljon. Juomatauon jälkeen poikien ote pelistä näytti vaan paraneman - vai alkoiko isien kuntopuolella näkyä hiipumisen merkkejä?
Parhaimmillaan poikien johto oli useita maaleja. Lopun minuuteilla isät kokosivat voimansa ja pystyivät kyllä kaventamaan muutamalla taidokkaalla osumalla. Viimeisessä vaihdossa pojat kuitenkin sinetöivät voittonsa tyhjään maaliin. Ja siitähän riemu ja tuuletukset repesivät poikien joukossa. Iseille kunniaksi suotakoon, että kymmenen maalin rajapyykki tavoitettiin.
No, hopea ei ole häpeä. Vai voisiko nolompaa yritystä keksiä suoristamaan hävinneen selkärankaa? Olin itsekin joukon kolmas lenkki ja häviämässä myös viime keväänä vastaavaa koitosta. Ja tästä eteenpäin alamäki senkun syvenee, myös tuolla jääkaukalon puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti